Peki ei juurikaan enää pentulassa viihdy, käy korkeintaan nopeasti rohmaisemassa pentujen jättämät nappularuoanjämät, antaa pennuille edelleenkin pikahömpyt silloin tällöin, siivoaa kakkapötkylät (ellen ehdi ensin) tai sitten istuu hetkisen pentujen seurana muuten vaan. Ohessa tästä videopätkä tältä aamulta.
Tuntuu kuin pennut olisivat olleet meillä jo ikuisuuden. Ne ovat jo niin kauan olleet "isoja" koiria eli viettäneet suurimman osan ajasta ulkona kirmaillen keskenään ja syöneet oikeita nappuloita eikä jauhelihavelliä, että eivät tunnu enää ollenkaan sellaisilta pikkuvauvoilta. Kyllä kesäpennut on kyllä superhelppoja verrattuna talviaikana hoidettaviin. Ei ihme, että olin edellisten talvipentujen jälkeen ihan loppu; kaikki I-pentujen omistajat muistavatkin, miten paruin jokaisen pennun kotoa lähtöä, kun tunteet oli väsymyksen takia tosi pinnalla:) Kun nämä pennut jäävät tähän lähistölle ja tutuille suurimmalta osin, edellisenlaista parkumaniaa tuskin on odotettavissa... Lululle edelleen odotellaan sopivaa kotia.
Meidän vanhusosastolla on taas hiukka vaikeampaa. Yodo konkkaa tosi voimakkaasti ja Tara oli yhtenä yönä nikertänyt kipeän puolen jalastaan karvoja pois kintereestä varpaisiin asti. Onneksi lopetti siihen, koska aloin taas miettiä, mihin asti tuota kipuilua voi katsoa, vai onko alettava tehdä koiran kannalta armahtavia päätöksiä, mitä ei itse haluaisi. Tällaiset pohdinnat tuovat aina eteen sen tosiasian, miten suunnattoman rakkaita näistä pörröpäistä kaikkine metkuineen vuosien myötä tuleekaan. Niihin vaan kiintyy niin suunnattoman paljon, että pelkkä ajatus luopumisesta saa itkun silmään. No, toisaalta taas, siinähän tämän homman rikkaus juuri on; sinä päivänä kun nämä asiat eivät enää itketä, voi koko kasvatus- ja koiranpitotouhun lopettaa.
Menipäs taas tunteiluksi tämäkin aamu...:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti